Suomessa ollaan yhä. Ja elokuu lähestyy pian loppuaan. Kuvittelin vielä pari kuukautta sitten, että tässä vaiheessa olemme jo Bangaloressa sillä lapsillakin pitäisi alkaa ensi viikolla koulu. Mutta eipäs ollakaan.

Kaikki etenee etanan vauhtia mikä ei näin kärsimättömälle ihmiselle sovi laisinkaan.

No, ei se mitään, olen viime viikkoina 

-sisustanut kodin aika lailla valmiiksi

-täyttänyt yhden huoneen lattiasta kattoon Intiaan lähtevällä kamalla

-olen myynyt tavaraa, vaatteita, huonekaluja kirpparilla, huutiksessa ja milloin missäkin. (On oikeastaan ihan helpottavaa päästä eroon liiallisesta maallisesta roinasta. Ja jotenkin kummasti etenkin Prinsessalle on kertynyt vaatetta ihan poistoon asti... En ymmärrä....)

-olen kyennyt olemaan shoppailematta juuri muuta kuin kenkiä. Kirppariltakin mukaani on lähtenyt VAIN yksi Puman huppari ja Mariskooli.

-käynyt sydämeni kyllyydestä kylässä

-kestinnyt kahvivieraita ja yövieraita (lähes joka kerta kun siskoni soittaa, olen joko kylässä tai meillä on vieraita, eli aika usein)

-viettänyt laatuaikaa koko perheellä  (ja naapureiden kera) Vauhtipuistossa (miten tämä paikka onkin mennyt ohi korvien ja silmien tähän asti. Ihana, kiva pieni huvipuisto jossa viihtyvät KAIKKI!)

--

Olen viime päivinä todennut sen, että meidän lapset eivät taida enää pitää itseään normaaleina suomalaislapsina. He puhuvat toisista lapsista suomalaislapsina aivankuin itse eivät kuuluisi joukkoon. Ja eiväthän he oikeastaan osaltaan kuulukaan. Kulttuurierot ovat kuin ovatkin melkoiset... Ja jo puhetyyli ja puuttuva Oulun murre on se mikä heidät erottaa joukosta.

Eilen Esikoinen tuumasi ohi mennen miten paljon kaverit täällä sylkevät. Okei, sylkeminen ei ole mitään uutta Kiinassa asuneelle, mutta se kuka sylkee on. Eli häntä kummastuttaa kovasti miten hänen ikäisensä ja nuoremmat sylkevät koko ajan. Kiinassa sylkivät yleensä vain miehet.

Erään toisen expat-äidin kanssa oli jokin aika sitten puhetta kiroilemisesta. Hänen lapsensa oli kertonut kotona miten hänen piti koettaa kirota kavereiden mukana, että k u u l u i s i   j o u k k o o n. Aika kamalaa. Mutta toisaalta hienoa, että lapsi puhui asiasta vanhemmilleen ja tiedosti itsekin tilanteen outouden. No, Suomivaikutus on kuulunut nyt tässäkin talossa kerran. Kuulin ensimmäisen kerran kun Esikoinen sanoi V-sanan. Onneksi se taisi jäädä siihen. Toivottavasti. Eilen kysyin pojalta myös yleisesti kiroilemisesta ja hän tuumasi, että Suomessa kaverit kiroilevatkin paljon. Eivät he monestikaan kavereiden kanssa kironneet Kiinassa. Tai jos kirosivat se oli mietoa kiroilua. Tai ehkä kirosanat suomeksi tuntuvat paljon voimakkaammilta kuin kirosanat englanniksi...

Kesän aikana lapset ovat saaneet rutkasti lisää vapautta, he ovat olleet yksin kotona ja reviiri on laajentunut kovasti. Mutta yhä edelleen he soittavat meille suurin piirtein joka tilanteessa, kun poistuvat ulko-ovesta. Saammeko mennä naapuriin, saammeko mennä puistoon jne. Ihan kiva sinänsä, että eivät huitele ihan missä vaan ja tiedämme missä he ovat, mutta moniko tavallinen 12v. suomalaispoika pitää vanhempansa yhtä tarkasti ajantasalla missä mennään?

--

Meillä on viime päivät soinut Singstar SuomiRock! Ja lapsille on pitänyt näyttää hieman suomirokin mallia ja tuskin raukat edes mikrofonia ovat saaneet, kun äiti on ollut ensimmäisenä laulamassa.. Uusia bravuureja ovat Leevin Pohjois-Karjala ja Yön Rakkaus on lumivalkoinen... Maija Vilkkumaan Ingallsin Laura on muuten uskomattoman vaikea!

Siitäpä päästiinkin meidän perheen suosituimpaan kesäsarjaan (Serranon perheen jälkeen luonnollisestikin) eli Pieni talo preerialla. Tuijotamme sitä yhdessä lasten kanssa ja harmittelemme jos joku jakso jää väliin. Miten se sarja on voinutkin pysyä yhtä hyvänä ja tuoreena kaikki nämä vuodet??? Se ihana tunnelma mikä Ingallsin perheessä on, lempeät vanhemmat, tottelevaiset lapset ja Nelly Oleson! Ei hätää jos Intiaan lähtö meidät heistä erottaa, onneksi meiltä löytyy pari tulevaakin seasonia dvd-bokseina...

Koetan lisätä myöhemmin joitakin kuvia mukaan.